Linda Heikinheimo / Blog / Ihmissuhteet / Koskettamatta paras ja muita valheita

Koskettamatta paras ja muita valheita

Tilannekuva viime viikolta: istun nojatuolissa kertomassa kahdelle vastikään tapaamalleni ihmiselle näkyvimmän tatuointini tarinaa. Minulla on valmis perustarina niitä varten, jotka ohimennen kysyvät tekstin merkitystä. Nyt se ei riitä: nämä kaksi ihmistä ovat nimittäin läsnä. He eivät kysy ihan sivumennen, kohteliaisuuttaan. He kysyvät, koska haluavat kuulla ja ymmärtää. Yhden tärkeän kohdalla alan olla pala kurkussa. Ja tämä on työhönottohaastattelu.

Ajatuksia vastaan ei auta kuin iho. Se on yhtäältä yksinkertainen lause, muttei toisaalta aukea yhtä helposti kuin tavanomaisin ontuva puujalkavitsi (jos esimerkin voima sallitaan). Se herättää keskustelemaan ja antaa tilaa monelle tulkinnalle, joista ehdottomasti useampi kuin yksi on oikea. Taustalla vaikuttava idea on selvä: kosketus on arvokas. Yhteys toiseen ihmiseen on korjaava ja eheyttävä. Tulkinnanvaraisuus liittyy yleensä siihen, miksi tai mitä ajatuksia tarvitsisi vastustaa. Millaiset ajatukset pitäisi torjua, haudata tai unohtaa? Mitä ihon voima tarkoittaa ja mihin kosketus yltää?

Puhun nojatuolissa istuessani avoimesti siitä, että lapsuudenkodissani ei ole ollut juurikaan fyysistä läheisyyttä, ei myönteisten tunteiden osoitusta koskettamalla. Ihokontakti on liittynyt kurinpidollisiin toimiin. Tarttumiseen, läpsäisyyn, riuhtaisuun, pitkään vihaa uhkuvaan ja tavoitteelliseen häpeää tuottavaan katseeseen. Puhun myös siitä, etten koskaan ole hävennyt haluani antaa ja saada hyvää kosketusta. Sanallisten rangaistusten – jotka huusivat, että läheisyyttä tai empatiaa ilmaisevien tunteiden näyttäminen on heikkoutta – rinnalla minä kirjoitin. Minä kirjoitin kirjoitin kirjoitin kirjoitin. Joka päivä, koko ajan. Haluni koskettaa ja tulla kosketetuksi sai elää siinä maailmassa, jossa minä ajattelin paperille eikä mikään pystynyt rikkomaan sitä. Pystyin rakentamaan maailman, jossa sain olla totta. Perustuksiltaan hauraan, ehkä, mutta minun odottavalla ihollani oli koti.

sormihali

Niin, se pala, joka nousi kurkkuun väärässä paikassa. Minulle tehtiin niin kaunis kysymys, että pokka alkoi pettää. Miten olet päässyt siitä tähän? 

Kun tietäisinkin. Nojatuolissa istuessani vastaan, että minulla on ollut paljon onnea. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat antaneet minulle korjaavia kokemuksia. Vastaan, että pidän koko elämänkulkuani onnekkaana ja muutosta ihoni elämässä muiden ihmisten antamana lahjana. Elän kiitollisena.

Kotimatkalla junassa mietin, että tulin valehdelleeksi. Kysyjälle. Itselleni. Onko jotenkin liian vaikea ajatus, että voisin olla kiitollinen myös itselleni? Olen tehnyt kipeästi ja paljon töitä päästäkseni sellaisten ihmisten luo, joiden kanssa kohtaamme aidosti ja kosketamme rakkaudesta. Olen taistellut verisesti ja asettunut myös jatkuvasti alttiiksi väkivallalle kieltäytyessäni omaksumasta tai hyväksymästä sitä, mitä Meillä tapahtui.

Ei minua kukaan tullut kotoa hakemaan. Minä tahdoin, taistelin, kaaduin ja nousin taas, pari kertaa sain oikein kunnolla turpaan. Etsin ihoa vääristä paikoista välillä keräten vain lisää korjattavaa. On vaikeaa etsiä jotakin, jos ei tiedä, miltä se näyttää. On helppo astua sivupoluille, jos ei ole varma oikeasta tiestä eikä kotona ole opetettu suunnistamaan.

star_touch

Raskasta työtä tekemällä opin yhä paremmin, minne ei kannattanut mennä ja tunnistamaan myös sen, milloin oli syytä jäädä katsomaan. Palatessani kysymykseen Miten olet päässyt siitä tähän? ja antamaani vastaukseen, päätin työstää uskoani siihen, että ollessaan kiitollinen ja rakastaessaan muita saisi myös olla kiitollinen itselleen: omille valinnoilleen, sitkeydelleen ja sille, että ei ole koskaan antanut periksi. Kun on tullut totutetuksi oman voimansa vähättelyyn, olisi kaksin verroin tärkeää muistaa nostaa omaa häntäänsä silloin kun siihen on aihetta.

Olen liikkunut ja muuttunut suhteessa toisiin ihmisiin ja yhdessä heidän kanssaan. Olen onnellinen ja kiitollinen ihmisistä, jotka ovat antaneet minulle tilaisuuden, joskus kaksikin, mennä kohti parempaa. Tiedän, että olen joskus antanut jollekin paljon. Joskus osaamattomuuttani olen myös tallannut jonkin kauniin jalkoihini. Olen onnistunut ja kömmähdellyt. Olen saanut ja antanut anteeksi. Kuinka erikoista ja arvokasta onkaan, että olen päässyt tähän.

Haluaisin nyt mennä takaisin siihen nojatuoliin kaikkine kurkunpaloineen. Ja vastata uudestaan: minulla on ollut valtava onni kohdata ihmisiä, jotka ovat antaneet minulle korjaavia kokemuksia. Olen onnekas siinä, että minua on ohjattu yhä suuremmalla herkkyydellä olemaan vahingoittamatta itseäni tai muita, ja vaalimaan sitä mikä on hyvää ja yhteistä. Minulla on myös suuri onni olla virheistäni oppiva, herkkä ja vahva yksilö. Olen päässyt tähän sen ansiosta, että minä ja moni muu yhdessä olemme yhä uudestaan tahtoneet, oppineet ja onnistuneet.