Totuus ja rakkaus – tässä ja nyt

Vähän väliä törmään kyselyyn tai artikkeliin, jossa veivataan yhä uudestaan kysymystä siitä, elääkö menneessä, nykyhetkessä vai tulevaisuudessa. Se on hyvä kysymys. Ehkä hakeudun vähän tahallani sen äärelle.

Menneisyydessä tai tulevaisuudessa elämisestä ei ole iloa. Kumpikaan kun ei ole totta. Mennyt on väritettyä, tuleva kuvitelmaa. Mutta saisiko siellä menneisyydessä käydä kyläilemässä silloin tällöin?

Olen saanut tärkeitä oppitunteja siitä, että kukaan ei ole tänään yhtä kuin eilisensä. Tässä ei oikeastaan ole mitään vaikeaa. Hankaluus tulee itselle niissä hetkissä, kun jokin mennyt herättää ahdistusta palautuessaan mieleen, ja tunteiden haluaisi antaa tulla mahdollisimman vapaasti yrittämättä tukahduttaa niitä – esimerkiksi mantroilla nykyhetken erilaisuudesta.

Mantrat kyllä toimivat, jos ahdistus meinaa vallata sille kuulumatonta alaa. Mutta niin vahva rakkaus tässä hetkessä, että voi käydä tervehtimässä menneisyyden peikkoja ilman pelkoa vastavierailusta, on jotain suurta.

On vaikeaa, mutta sanoinkuvaamattoman palkitsevaa olla niin turvallisessa tilanteessa, että voi käydä vierailemassa historiassaan hyväksyen, että muistot elävät omassa kehossa – ilman, että ne muuttuvat todeksi. Hirviöistä tulee uusilla tapaamiskerroilla pienempiä ja kohdatusta hyvästä rinnalla kulkevia enkeleitä.

Omat oppituntini olen saanut nykyisessä parisuhteessani. Kärsin ahdistuksesta useita vuosia eikä ollut vierasta, että vetäydyin sen ajaksi – joskus tunneiksi, joskus viikoksi – yksin johonkin, jossa kuvittelin kaiken muun paitsi nykyhetken olevan totta. Menneisyyden tapahtumista tuli kehossa totta nyt, tulevaisuuden peloista tuli kehossa totta nyt. Kaikesta paitsi siitä mikä todella oli olemassa.

Love_And_Anxiety

Vasta sellaisen ihmisen läsnä ollessa, joka ei suostunut päästämään kädestäni irti, kun meinasin ajatuksissani mennä muualle, aloin ymmärtää, missä rakkaus asuu.

Menneisyyteen katsova ahdistus löytää kokemukset luottamuksen pettämisestä ja rakkaudettomuudesta. Tulevaisuuteen katsova ahdistus taas ei kuvittele rakkautta, vaan löytää sen epävarmuuden.

Oli ihmisen katse sitten menneessä, nykyhetkessä tai tulevassa, katse etsii aina vastauksia kysymyksiin: olenko riittävä, saanko olla totta, rakastaako minua joku, saanko minä rakastaa, olenko turvassa. On ollut pitkä tie oppia, että ahdistus ei koskaan saa näihin kysymyksiin totuudenmukaista vastausta. Miksei? Koska se ei kysy asiaa nykyisyydeltä, joka vastaisi aina rehellisesti: kyllä.

Oliko niin kovin vaikeaa oppia se yksinkertainen asia, että rakkaus asuu aina juuri tässä ja nyt, eikä missään muualla? No oli. Vaikeaa ja arvokasta. Ja se opetus rakkaudessa muutti elämäni.

Näitä nyt tulee
Osumia
Joskus niitäkin
Pelkät hutivedot ovat tylsiä

Joltain täytyy tuntua
Maistaa historiaa
Hyvässä ystävyydessä
Pahassa rakkauskrapulassa

Jossa aina tuntuu siltä
Että voisi poistua
Takavasemmalle

Veitsenterällä
Kaikessa rauhassa
Raapaista pintaa

Täysin tietoisena
Siitä ettei se ole Ässä-arpa
Vaan aikapommi