Linda Heikinheimo / Blog / Filosofia / Unohtelevan äidin lyhyt muistilista

Unohtelevan äidin lyhyt muistilista

Vietimme äitienpäivää oman äitini luona. Kolme sukupolvea kerääntyi kakun ääreen ja poikani sai syödä kaikkia pöytään katettuja herkkuja isoäitinsä avustuksella. Minä istuin vastapäätä ja seurasin hymyillen, kuinka puolitoistavuotias innostui ja hämmästyi uusista mauista. Seurasin, ja lakkasin seuraamasta. Hörpin kahviani ja mietin jotain aivan muuta: tulevaa työviikkoa, gradua, suoraan sanoen taisin miettiä jopa painonhallintaa. Siinä kakkua syödessä.

Toisella puolen pöytää innostuttiin äkkiä jostakin ja pikku ruokailija sai suurta huomiota. Nostin katseeni ja kysyin mistä oli kyse. Poika oli napannut kaksi lusikkaa käsiinsä ja söi nyt molemmilla ahkerasti ihan itse. Eno ja isoäiti kertoivat innokkaina, kuinka poika söi vasemmalla kädellä taitavasti lusikkaa pidelleen – toisin kuin oli tähän asti ollut tapana. Hauska juttu, eikö? Ainakin sellainen, joka kiinnostaa ja ihastuttaa äitiä. Oma reaktioni jäi kuitenkin hyvin ontoksi: totesin tasapaksusti, että näin hän tekee ja että olihan pojan toinen enokin pitkään molempikätinen, kunnes vakiintui pääasiassa oikeakätiseksi. Kuulin omat sanani ja saatoin melkein nähdä ilmeen kasvoillani, mutta seurasin niitä ärsyyntyneenä jostakin itseni sivusta. Ajattelin, että näinkö siinä käy. Tähänkö minä asetun suhteessa omaan pieneen ihmeeseeni? Turrun johonkin, joka koko ajan yllättää ja näyttää jotakin uutta, kaunista, iloista?

Ärsytykseni oli häpeää. Häpesin sitä, että unohdin ihmetellä omaa lastani. Pidän ihmettelyn lopettamista pahimpana syntinä parisuhteessa, vanhemmuudessa tai itse asiassa missä tahansa ihmissuhteessa. Läsnäolo, aito kohtaaminen ja rakkaus ovat olemassa vain kun muistamme ihmetellä toista. Vaikka tuntisimme toisen ihmisen melkein läpikotaisin, on aina jotakin mitä emme toisesta tiedä. Liikumme maailmassa siten, että kaikessa tutussa on aina jotakin vierasta. On melko helppo tulla sokeaksi sille vieraudelle, joka löytyy kaikkein läheisimmistä ihmisistä. Väsymys ja kiire tekevät katseesta yksiulotteisen. Utelias katse vaatii vaivannäköä. On tärkeää muistaa ihmetellä sitä, joka istuu vastapäätä tai nukkuu vieressä.

Toisen ihmeellisyyden näkeminen ei tarkoita, että kaiken täytyy aina olla uskomattoman hienoa  ja järisyttävää. Jokaisen otetun askeleen ei tarvitse olla sensaatio. Ajatus on, että vaalimme toisiamme. Emme tule itsestäänselvyyksiksi tai paperinukeiksi, vaan näemme toisissamme enemmän. En voi koskaan selvittää toista ihmistä kokonaan. Toinen on aina salaisuus ja sitä on sekä ilo että lupa ihmetellä.

Ihmettely ei ole vaikeaa. Se vaatii lähinnä sen, että muistaa ihmetellä. Ettei unohdu tuijottamaan kahvikuppia kuvitellen tulevaa tai muistellen mennyttä, vaan nostaa katseensa tähän hetkeen ja näkee, kuinka ihmeellinen tuo toinen on. Vähättelemättä, latistamatta, merkityksellistämättä.

mother-15504_640

Unohteleva äiti korjaa nyt virheensä: poikani teki ihanan tempun, näytti itsestään jotakin aivan uutta ja se on minusta ihanaa. Onneksi hän sai muilta perheenjäseniltään osakseen sen ihastuksen ja hämmästelyn, minkä tilanne ansaitsi.

Rakas pikkuinen, minä olin eilen vähän hidas. Mutta lupaan, että ensi kerralla – eli varmasti jo tänään, koska hämmästytät minua vähän väliä – en ala suhteuttaa elettäsi tai tekoasi mihinkään mittakaavaan, vaan muistan ihmetellä Sinua. Koska se mitä teet, kuka olet, mitä annat minun Sinusta nähdä, on ihmeellistä.